Lasten haastattelut & tehtävät
– ”Lasten suusta”

Olemme vierailleet syksyn 2019 aikana useissa eri päiväkodeissa POM+PedaSens -tutkimushankkeen tiimoilta toteuttaen niissä lapsille suunnattuja ryhmähaastatteluita ja toiminnanohjaustehtäviä. Näiltä käynneiltä mieleemme on jäänyt monia iloisia ja mieleenpainuvia kohtaamisia, joista kerromme tämänkertaisessa blogikirjoituksessa.

Meille on jäänyt mieleen, kuinka iloisesti ja rohkeasti lapset ottivat meidät vastaan päiväkodille saavuttaessa. Käyntien toteutusta suunnitellessa olimme varautuneet, että lapset saattaisivat vierastaa meitä tutkijoita alkuun ja että he saattaisivat olla varautuneita haastatteluiden ja toiminnanohjaustehtävien yhteydessä. Asia oli kuitenkin aivan päinvastoin: meidät otettiin ilolla, innolla ja lämmöllä vastaan! Lasten osoittama avoimuus ja reippaus meitä tutkijoita, heille ennestään tuntemattomia aikuisia, kohtaan sykähdytti meitä. Mieleemme on painunut erityisesti kolme kohtaamista. Kun eräältä lapselta tiedusteltiin, lähtisikö hän tekemään tutkijan kanssa toiminnanohjaustehtäviä, lapsi tokaisi reippaasti: ”Voitashan myö vaikka mennäkkin!” ja osoitti samassa huonetta, jatkaen: ”Mennäänkö myö vaikka tuonne?”. Toinen lapsi otti puolestaan yhtä tutkijoistamme hyvin innokkaasti kädestä kiinni ja veti tämän perässään huoneeseen: ”Nyt mennään!”. Mieleemme on jäänyt myös tilanne, jossa kolmas lapsi aloitti keskustelun tutkijan kanssa hyvin tuttavallisesti sanoen: ”Hei, (nimi) kuule…” ja alkoi tiedustella tutkijan viikonloppusuunnitelmia. Nämä lyhyet esimerkit kuvastavat hyvin, kuinka välittömästi ja rohkeasti lapset suhtautuivat meihin. Mieleemme on jäänyt myös Joensuun seudun murre, joka lasten suusta kuultuna kuulosti erityisen ihanalta.

Lapset osallistuivat ryhmähaastatteluihin ja toiminnanohjaustehtäviin mielellään. Mieleemme ovat jääneet erityisesti seuraavat kaksi tilannetta. Eräässä ryhmähaastattelussa suurimmaksi keskustelunaiheeksi nousi leikin ulkopuolelle jääminen. Lapset kertoivat, kuinka leikin ulkopuolelle jääminen tuntuu heistä pahalta ja, kuinka aikuiset kehottivat heitä näissä tilanteissa olemaan välittämättä asiasta tai keksimään tilalle jotakin muuta tekemistä. Lapset kertoivat, etteivät nämä vinkit kuitenkaan poistaneet pahaa oloa. Yksi näistä lapsista kuvaili tuntemuksiaan seuraavasti: ”No (tuntuu) hyvälle ja pahalle. Toisaalta tykkään olla yksin, mutta ei se aina kivaa, mutta oon jo tottunut siihen”. Mieleemme on jäänyt toinenkin ryhmähaastattelu, jossa koettiin puolestaan varsin hauskoja hetkiä. Ryhmähaastattelun alkaessa yksi lapsista tokaisi innokkaasti: ”Mulla on niin paljon tarinoita!”, johon muut vastasivat: ”Joo!”, jolloin lapsi tarkensi sanoen: ”…etenkin lätkästä!”. Tilanne oli koominen ja se nauratti paljon lapsia. Ryhmähaastattelut olivat lapsille hyvin mieluisia kokemuksia ja heillä olisi ollut hyvin paljon kerrottavaa myös aiheen ulkopuolelta. Monesti lupasimmekin, että lapset pääsevät kertomaan kaikesta muusta kivasta ryhmähaastatteluiden ja toiminnanohjaustehtävien jälkeen – ja siitä lätkästä!

Ryhmähaastatteluiden päättäminen oli ajoittain pitkällinen prosessi, sillä lapset olisivat halunneet usein kertoa tutkijalle vielä yhden jutun. Pääsääntöisesti nämä viimeiset jutut eivät koskaan liittyneet haastattelun teemaan vaan elämään yleensä, tuleviin viikonloppusuunnitelmiin ja sen sellaisiin. Lapset halusivat kertoa harrastuksistaan, perheenjäsenistään, isovanhemmistaan ja heidän tekohampaistaan, lemmikeistä, leluista ja peleistä. Lapset halusivat näyttää ja kertoa myös arjen tiimellyksessä tulleista pikkuhaavereista ja esittää temppuja, joita osasivat. He esittivät paikoitellen jopa henkilökohtaisia kysymyksiä kuten ”oletko naimisissa?” ja ihastelivat tutkijamme rakennekynsiä kuvaillen niitä upeiksi tiikerin kynsiksi. Lapset olivat kiinnostuneita tutkijan työstä, erityisesti videokameroista, nauhureista ja sekuntikelloista. Lapsia kiinnosti myös, mikä on yliopisto. Kuopion onnettomuuden suruliputus puhututti myös lapsia ja sitä käsiteltiin. Ryhmähaastatteluiden yhteydessä kuullut lasten kertomukset kiusaamiseen liittyen ja heidän esille nostamansa asiat kokonaisuudessaan muistuttavat meitä siitä, kuinka tärkeän aiheen ympärillä teemme tutkimusta.

Lapset pääsivät tekemään myös toiminnanohjaustehtäviä. Lapset olivat niistä kovin innoissaan ja osa heistä pääsi loistamaan tehtäviä tehdessään. Eräs lapsista sanoi tehtäviä aloittaessaan innostuneesti, että: ”Mitähän tästä tulee?” ja totesi tehtävien päätteeksi tyytyväisenä: ”Se oli hauskaa, vaikka vähän vaikee!” Mieleemme ovat jääneet myös monen lapsen suusta kuullut sanat: ”Nää oli niin kivoja!” Erityisenä hetkenä voidaan mainita myös se, jolloin tehtävien loppupuolella lapsi tajuaa, että kuviot tulee sanoa seuraavaksi ”väärinpäin”. Osa lapsista vilkaisi useamman kuvion jälkeen meitä kysyvästi ja hiukan huvittuneesti, että olemmeko tosissamme, että nämä pitää sanoa ”väärin”. Oli ilo huomata, kuinka iloisia ilmeitä lapsilla oli antamiemme kehujen ja kannustuksen jälkeen: silmät säihkyivät ja kasvoista huokui ilo ja onni yksilötehtävissä onnistumisen jälkeen.

Päiväkodeissa vierailu lasten ryhmähaastatteluiden ja toiminnanohjaustehtävien teon merkeissä on ollut meille kokonaisuudessaan antoisa ja iloinen kokemus. Ja sitä se vaikuttaisi olleen myös lapsille. Lapset ovat kertoneet tykänneensä kovin tehtävistä ja he ovat usein jääneet keskustelemaan niistä. Päiväkotivierailun ollessa loppusuoralla olemme usein saaneet kuulla lapsen sanat: ”Jäät sä meidän ryhmään? Höh, miksi et? Oot niin kiva!” Päivän päätteeksi olemme saaneet usein läksiäisiksi lapsilta iloiset ”moikat” ja sylin täydeltä halauksia.

Nuorempi tutkija
Elisa Hyvärinen
Itä-Suomen Yliopisto

& muu tutkijatiimi